1600- ja 1700-luku

Renessanssiajan taiteellisen murroksen jälkeen 1600-luvun alussa kulttuuritoiminta keskittyi Ranskaan, ja erilaiset taidesuuntaukset alkoivat erottua. Väestön rikastuminen laajensi taiteen markkinoita, jolloin taiteilijat pystyivät keskittymään pelkkään kulttuuriin mahdollisen muun ammattinsa sijasta.

Klassismi

Klassismi syntyi Ranskassa 1600-luvulla ja levisi koko Eurooppaan. Sen vaikutus kulttuuriin oli merkittävä aina 1800-luvulle saakka. Klassismin aikana taiteilijat ja kirjailijat toimivat vallanpitäjien suojeluksessa ja rahoittamina. Siksi heidän oli esitettävä suojelijansa teoksissaan suopeassa valossa sekä usein ylistettävä häntä. Tällä tavalla vallanpitäjät myös siirsivät itselleen myös kulttuurimaailmassa valtaa paavilta ja kirkolta.

Ranskan itsevaltias ja kuningas Ludvig XIV keräsi hoviinsa Versaillesiin aikansa taitavimmat kulttuuri-ihmiset Ranskasta ja muustakin Euroopasta. Versaillesin linna, sen ympärillä oleva valtava linna, sekä aikanaan vaikuttanut hovi kaikki henkivät klassismin ihanteita; järjestelmällisyyttä, viisautta ja selkeitä muotoja. Ihanteena oli hyväkäytöksinen, paljon matkustellut henkilö, joka ymmärsi hyvin niin taidetta kuin kirjallisuuttakin.

Klassismin merkittävin johtohahmo oli runoilija Nicolas Boileau (1626-1711). Boileau kannatti taideteoksissa luonnollisuutta, vastoin ennen klassismia vaikuttaneen barokin ihanteita. Luonnollisuus näkyi käytännössä antiikin ihanteiden jäljittelynä itse luonnon jäljittelyn sijaan. Boileaun runot ovat nykyihmisen näkökulmasta vivahteettomia. Klassismin perusihanteista hän kirjoitti teoksessaan Runousoppi: "Järkeä ei koskaan saa pitää pilkkanaan, / ei koskaan eksyä luonnosta luopumaan."

Aurinkokuninkaaksi itseään kutsunut Ludvig XIV suosi erityisesti näytelmäkirjallisuutta. Klassismin ajan draamassa henkilöhahmot ovat pelkistettyjä ja selkeitä. Näytelmien tapahtumien oli sijoituttava mieluiten saman vuorokauden ajalle sekä vain yhteen paikkaan. Näytelmien lisäksi kirjoitettiin paljon kertovaa runoutta. Runot kirjoitettiin antiikin runomitassa loppusointuineen, ja ne kertoivat yleensä antiikin sankareista. Boileaun mielestä runojen oli oltava selkeitä ja niissä oli oltava selkeä ajatus ilman turhia kerronnan haarautumisia.

Boileaun lisäksi merkittävimpiä klassisteja olivat englantilainen John Milton (1608-1674) sekä ranskalainen Molière (1622-1673). Milton on kuuluisimpia englantilaisia kirjailijoita. Hän kirjoitti ajan yleisestä tavasta poiketen paljon myös kristillisistä myyteistä ja Raamatun tarinoista. Molière sai mainetta komediakirjailijana. Molièren näytelmissä henkilöhahmoilla on vahvat, selkeät persoonallisuudet, joiden ympärille näytelmien juonet on rakennettu. Hänen näytelmänsä Tartuffe, "Teeskentelijän muotokuva", kritisoi kirkon valtaa niin kärkevästi, että sen esitykset kiellettiin vuosiksi.

Valistusaika

Valistusaika eli 1700-luku oli tieteen kehityksen vuosisata. Tiede uhmasi katolisen kirkon käsityksiä, esimerkiksi maakeskeinen maailmankuva vaihdettiin Isaac Newtonin (1642-1727) teorioiden myötä aurinkokeskeiseksi. Englantilainen filosofi John Locke (1632-1704) esitti että järkevä ihminen toimii luonnostaan moraalisesti oikein, ilman tarvetta esimerkiksi Raamatun käskyille.

Valistusajan kirjallisuus koostui erityisesti tiedottavista teksteistä. Useita sanomalehtiä perustettiin, ja me opastivat lukijoitaan käytännön asioissa. Sivistyneistö pyrki edistämään yhteiskunnan kehitystä esimerkiksi kirjastotalojen rakentamisella. Yhteiskunnan epätasa-arvoa poistettiin ja sosiaaliturva parani. Ihmisen uskottiin pystyvän kehittymään ja oppimaan, kunhan tietoa olisi saatavilla. Kirjailijat ja filosofit kokoontuivat kahviloissa keskustelemaan yhteiskunnasta ja uskonnosta. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin jopa Jumalan olemassaoloa uskallettiin epäillä.

Vuosisadan loppupuolella syntyi uusi tyylisuunta vastavaikutuksena valistukselle, tunteikkuutta ja yksilön asemaa korostava varhaisromantiikka. Aistihavainto ja suhde luontoon nousivat jälleen tärkeiksi taiteen piirteiksi. Ensimmäiset merkit uudesta suuntauksesta ilmenivät jo 1731, kun ranskalainen kirjailija Abbé Prévost (1697-1763) esitti romaanissaan Manon Lescaut, että tunteellinen ihminen sekä kärsii että nauttii valistusajan ihannetta, järkiperäistä ihmistä, syvemmin. Toinen valistuksen loppuajan kirjailija ja filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) tunnetaan iskulauseestaan "Takaisin luontoon!". Rousseau korosti yksilöllisyyttä ja kunkin ihmisen omia piirteitä. Hänen teoksensa Émile tai "kasvatuksesta" ehdotti, että kasvatuksessa tuettaisiin tiukan kurin sijaan lapsen omia taipumuksia.

Varhaisempaa valistusaikaa edustivat ranskalainen Voltaire (1694-1778) ja englantilainen Daniel Defoe (1659-1731). Voltaire oli Ranskan johtava valistusajan filosofi. Hän arvosteli jopa kuningashovia ja joutui sen vuoksi vankilaan ja maanpakoon. Englantiin paettuaan hän totesi: "Tämä on maa, jossa vapaata ja jaloa ajattelua ei ole estämässä orjamainen pelko." Defoe oli kiinnostunut käytännönläheisistä tieteistä, mutta tunnetuksi hän tuli romaanikirjailijana. Hänen maanläheisiä seikkailukirjojaan luettiin kaikkialla Englannissa, tunnetuin niistä on osittain tositapaukseen perustuva Robinson Crusoe. Kirjan merkittävä sanoma aikanaan oli eurooppalaisen ihmisen kyky selviytyä hankalissa oloissa järkensä avulla.


1800-luku

1800-luvun taidesuuntauksia on erotettavissa kolme, jotka seurasivat toisiaan osin rinnakkainkin. Yleiseltä teemaltaan 1800-luku on romantiikkaan painottunut, mutta realismilla ehti silti vaikuttaa selkeänä vastailmiönä joitakin vuosikymmeniä.

Romantiikka

Valistuksen vastailmiönä syntynyt romantiikka valloitti Euroopan 1800-luvulla. Romantiikan keskeinen ihanne oli aistihavaintoihin pohjautuva tunteellisuus. Romantiikka vaikutti myös aikakauden maailmankuvaan. Saksalainen filosofi Friedrich von Schelling (1775-1854) kehitti teoriaa maailmansielusta, joka vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Runouden uskottiin jotenkin yhdistyvän tähän maailmansieluun, jolloin elämä ja runous olivat tavallaan sama asia.

Taiteen ja kirjallisuuden aiheina suosittiin ihmisen ja luonnon selittämättömiä ilmiöitä, kuten rakkautta, erotiikkaa, unia ja kuolemaa. Kuolemaan ja kauhuun keskittyi erityisesti yhdysvaltalainen Edgar Allan Poe (1809-1849), jonka novellit ovat vaikuttaneet sekä nykyaikaiseen jännityskirjallisuuteen että symbolismin syntyyn. Yleisin kirjallisuuden muoto oli pitkä kertova runoelma, joka sijoittui yleensä menneisyyteen. Saksalaisen romantiikan muotikäsite oli "kaipuun sininen kukka". Sen luonut runoilija Novalis uskoi ettei kaipaus voinut täyttyä tässä maailmassa. Siksi romanttiseen tunteeseen liittyi aina tietty surullisuus.

Romantiikka voidaan liittää myös kansallisuusaatteen syntyyn. Romantiikan alkuaikoina 1700-luvun lopussa tapahtui Ranskan vallankumous, jonka seurauksena Euroopan vallanpitäjät pyrkivät palauttamaan järjestyksen ankaralla kurilla. Järkeä ja kuria vieroksuva aate sai tällöin paljon kannatusta. Romantiikan aatteiden mukaan kansoilla oli oma sielunsa, joka oli löydettävissä sen historiasta tai turmeltumattomista kansalaisista.

Aikakauden runoilijat ja kirjailijat saivat innoituksensa historiasta, etenkin keskiajasta, muinaistaruista ja kansanrunoudesta. Kansallisuusaatteen ohella kerättiin tarinoita, esimerkiksi Saksassa Johann Gottfried Herder (1744-1803) keräsi kansanlauluja ja Suomessa koottiin Kalevala. Myös kiinnostus satuihin kasvoi, kuuluisimpina niminä saksalaisia kansansatuja keränneet Grimmin veljekset ja tanskalainen Hans Christian Andersen (1805-1875). Runouden lisäksi myös kiinnostus historiallisiin romaaneihin kasvoi, ja eri puolilla Eurooppaa kirjoitettiin laajoja historiaan pohjautuvia seikkailukertomuksia.

Realismi ja naturalismi

Realismi vaikutti romantiikan rinnalla 1800-luvun Euroopassa, erityisesti vuosisadan loppupuolella romantiikan alettua jo väistyä. Realistit tarttuivat yhteiskunnan epäkohtiin, kuten teollisen vallankumouksen aiheuttamaan epätasa-arvoon ja kaupunkien huonoihin oloihin, pyrkien kuvaamaan ne tarkasti niin kuin ne olivat. Suuntauksen syntyyn vaikutti kehittyvä tiede, jonka mukaan maailma oli selitettävissä matematiikalla eikä tunteella.

Nykyään jokseenkin tuntematon ranskalainen Auguste Comte (1798-1857) kyseenalaisti romantiikan peruskäsitykset positivismi-teoriallaan. Se esitti todellisuudeksi aistihavainnoin ja mittauksin osoitettavissa olevan maailman. Romantiikan tunteet ja maailmansielu eivät siten vaikuttaisi maailman toimintaan. Hippolyte Taine (1828-1893) muokkasi Comten oppeja edelleen. Hän laajensi tieteellisen tutkimuksen ihmisen toimintaan, esittäen että ihmisiä ja yhteiskuntaa pitäisi voida tarkkailla, tutkia, leikellä ja analysoida kuten mehiläisiä.

Tieteelle suotuisassa ilmapiirissä 1800-luvun puolivälissä syntyi useita teorioita selittämään maailmaa. Yhteiskunnan kannalta merkittävin oli Karl Marxin (1818-1883) esitys siitä, että köyhä ihminen oli joutunut asemaansa talouden lakien vuoksi, ei omien tekojensa takia. Kirkon asemaa uhkasi erityisesti Charles Darwinin (1809-1882) teoria evoluutiosta, vaikka se ei sinällään kyseenalaistanut maailman jumalallista alkuperää, vaan esitti pelkästään ettei kaikkia lajeja ole luotu sellaisiksi kuin ne nykyään ovat.

Realistinen kirjallisuus on muiden realististen taiteenalojen tapaan tarkasti kuvaavaa, raportoivaa. Romaaneissa pyrittiin tuomaan esille ihmisen kohtalon syitä joista Taine oli teorioinut. Näitä olivat rodun, ympäristön ja aikakauden vaikutukset. Täsmällisen tyylin vuoksi myös realistien kirjakieli oli hyvin suoraa, joka aiheutti myös kiistakysymyksiä. Arkikielen ja tapahtumien tarkan selostamisen uskottiin vaikuttavan kielteisesti erityisesti nuorisoon, ja esimerkiksi Gustave Flaubertin teosta Rouva Bovary vastaan nostettiin oikeuskanne.

Realistisissa romaaneissa sankarina on tavallinen ihminen, yleensä yhteiskunnan alemmista luokista. Ensimmäiseksi realistiseksi romaaniksi voidaan katsoa Flaubertin Rouva Bovary, jonka päähenkilö on nuori aviovaimo, joka pilaa elämänsä turhilla haaveilla. Kaikki aikakauden romaanit eivät kuitenkaan olleet realistisen suoria. Lukeminen nousi suosituksi ajanvietteeksi, ja kodeissa luettiin nuorisolle siveellisiä ja hyviin elämäntapoihin ohjaavia kertomuksia. Runous sen sijaan väistyi realistiseen kuvaukseen paremmin sopivan proosamuotoisen kirjallisuuden tieltä.

Suuntauksen kehittyessä ehdottoman realismin vaatimukset tiukkenivat. Kirjailijoiden, filosofien ja poliitikkojen oli etsittävä yhteiskunnan räikeimmät epäkohdat ja huonoimmat yksilöt. Realismin äärimmäisen suuntauksen nimeksi annettiin naturalismi. Se pyrki parantamaan oloja syyttämällä niistä vastuussa olevia. Alkuperäisen realismin sijaan pelkkä objektiivisuus ei enää ollut ylin päämäärä, vaan ongelmia jopa liioiteltiin sanoman korostamiseksi. Myös inhorealismiksi kutsutussa naturalismissa esiintyy siten myös ns. antisankareita, yhteiskunnan hylkiöitä.

Kuuluisimpia realisteja ovat englantilainen Charles Dickens (1812-1870) ja venäläinen Fjodor Dostojevski (1821-1881). Dickensin kirjat pyrkivät realismin yleisen suuntauksen mukaisesti vaikuttamaan yhteiskunnan oloihin ja hankkimaan myötätuntoa vähäosaisille. Dostojevski tutki omaa ja venäläisen kansan sielua. Dostojevskin kirjoissa on tyypillisesti kyse hyvän ja pahan kilpailusta ihmisen sielusta. Jyrkempää realismia, naturalismia, edusti selkeimmin ranskalainen Émile Zola (1840-1902). Hän pyrki erittelemään yhteiskunnan järjestelmällisesti ja etsimään siitä lainalaisuuksia.

Symbolismi

Kolmas ja viimeinen 1800-luvun taidesuuntauksista oli symbolismi. Symbolismissa annetaan taas tilaa romantiikalle ja tunteelle, tällä kertaa painottaen tuntemattomia mysteereitä, kuten kuolemaa, unta ja rakkautta. Symbolismille on ominaista vertauskuvien, symboleiden, käyttö, josta se on saanut nimensäkin. Taiteilijat pyrkivät löytämään symboleita jotka kuvaisivat yksinkertaisella olemuksellaan tarkasti ja universaalisti ihmisen tunteita ja aistimuksia. Romantiikan maailmansielun tavoin taiteilijalla on kyky aistia koko todellisuus ja kauneus, ja ilmaista se taiteessaan vertauskuvin, joita muut pystyvät ymmärtämään.

Realismin vaikutuspäämäärän sijaan symbolistisilla taideteoksilla ei ole erityistä päämäärää. Stéphane Mallarmé (1842-1898) kirjoitti: "Runo ei tarkoita, se on". Symbolistiset runot muistuttavat täsmällisen ja tarkasti muotoillun kielensä puolesta kuitenkin enemmän klassistisia runoja kuin romantiikan sanavirtoja tai kertomuksia.


1900-luku

Uusien keksintöjen yleistyessä vuosisadanvaihteessa tulevaisuus näytti lupaavalta, ja vallitsi optimistinen ilmapiiri. Uuden vuosisadan alussa tieteen kehitys kuitenkin horjutti perinteistä maailmankuvaa, joka vaikutti myös taiteen murrosvaiheena.